Oho hups! Ilmoittauduin Visma Ski Classicsiin vähän epähuomiossa. Työkaveri ilmoitti minut listalle ennakkoon. Ehdin jo unohtaa koko asian, ennen kuin Marja-Liisa kertoi innoissaan ilmoittautuneensa hiihtoon, koska minäkin olen menossa. Enää ei siis auttanut perua. Onneksi älysin pitäytyä retkisarjassa: 55 km hiihtoa tunturi ylittäen olisi aivan riittävä haaste ruuhkavuosien keskellä.

Meitä oli lähdössä Visma Solutionsilta yli kymmenen hiihtäjää kilpailemaan – toinen toistaan mukavampia tyyppejä, joten tiedossa olisi hyvä matka. Joukkueenjohtajamme Jani järjesti valmentajakonkari Jarmo Punkkisen pitämään meille tekniikkatreenit. Niistä treeneistä jäi päällimmäisenä mieleen positiivisen palautteen voima: itseluottamus kasvoi vähintään metrin, kun koko porukka sai valmentajalta kehuja hiihtotaidoista!

Pakko välil rentoutuu on
kun on paiskinut röitä, Uuno!

Talven aikana hiihtokilometrejä kertyi vähemmän kuin olin suunnitellut. Tein sentään muutamia pitkiä hiihtolenkkejä. Kilpailun lähetessä vaihdoin Marja-Liisan kanssa kuulumiset: hän oli treenannut vielä vähemmän! Odotimme silti molemmat kilpailua innolla luottaen pohjakuntoon tai geeneihin. Sovimme, että lähdemme fiilistelemään hyvällä mielellä ja tavoitteeksi asetimme maaliin pääsyn.

Lisätietona tuli, että pääsisimme mukaan Visma Ski Classics -kilpailujen palkintogaalaan ja illalla olisi vielä Elastisen keikka! Lisätavoitteeksi tuli siis ehtiä laittaa itsensä edustuskuntoon kilpailujen jälkeen ja ehtiä ajoissa Gaalaan. Korvamadot kilpailun ajaksi olivat myös jo selvät. Mikä onni, että keikalla olisi tsemppaavan asenteen Elastinen eikä tappiomielialan lietsoja!

Katse eteen ja suupielet ylöspäin!

Latuun tutustumassa Rostislav, Johanna ja Marja-Liisa.

Lauantaina asetuimme intoa täynnä klo 10.55 lähtöalueen häntäpäähän ja katselimme värikästä osallistujajoukkoa. Pantteripukumiehen näkisimme monta kertaa matkan aikana, appelsiiniviipalenainen taas jäi jonnekin taakse. Seassa oli spandex-asuisia urheilijoita ja retkiasuisia eräjormia. Viimeisten päivien valmistautuminen oli sujunut hyvin: ajoimme torstaina Lappeenrannasta Leville ja nukuimme hyvin. Perjantaina kävimme hiihtämässä kilpailureitin pari viimeistä kilometriä, katsomassa poroja, hakemassa numerot, shoppailemassa ja syömässä hyvin. Nauru kuulemma rentouttaa ja naurua päiviin kuului paljon. Lähtöpaikalla, ennen omaa lähtöä ehdimme vielä virittäytyä kisafiilikseen kannustamalla ohi hiihtäviä tuttuja ja tuntemattomia kilpasarjalaisia, jotka olivat lähteneet 70 kilometrin matkalle jo aikaisin aamulla.

Lähdimme hiihtämään yhdessä rauhalliseen tahtiin. Jään ylityksen jälkeen hävitimme toisemme hetkeksi ja hiihdimme omaa vauhtia. Sukset luistivat hyvin, mutta pitoa ei ollut pätkääkään. Marja-Liisan sukset pitivät paremmin. Hyvillä mielin hiihtelimme ylämäkeen ja vähänkään jyrkemmissä kohdissa mentiin haarakäyntiä. Ensimmäisten 7 kilometrin aikana nousimme 200 korkeusmetriä Kukas-tunturin huipulle. Näin siellä hymyilevän Marja-Liisan kuvaamassa maisemia. Marja-Liisa tyhjensi paakut suksiensa pohjasta hiihtämällä suksieni yli ja yhdessä saavutimme ensimmäisen etapin: hiihdon korkeimman kohdan.

Visma Ski Classics Ylläs-Levi

Toinen etappi – Kukakselta alas ehjänä – sujui mitä parhaiten. Laskettelimme tunturilta alas pehmeässä lumessa sulavasti kuin jääkarhunpennut. Etukäteen vähän jännitin, olisiko alamäki jäässä kuten isot pojat olivat kertoneet sen olleen edellisenä vuonna. Onneksi ei. Nappasin alamäen puolivälin huollosta nopeasti energiaa ja jatkoin matkaa. Muut jäivät pitämään taukoa ja yhtäkkiä hiihdin pari kilometriä itsekseni.

Jatkan, jaksan vaikka väkisin.
Jos se ois helppoo, kaikki tekis nii!

Totuus suksien pitämättömyydestä ei päässyt unohtumaan, kun tasaisempaan maastoon päästyäni takaa alkoi lappaa taas väkeä ohi. Hiihdin ladun viertä ja koitin keksiä paljon positiivisia asioita plussakelissä: alamäet, periaatteessa hyvä sää, salmiakki ja suklaa. Hitaasti mutta määrätietoisesti jatkoin matkaa. Näin matkalla Tuulin, joka oli saanut juuri hiertymänsä pakettiin ja Marja-Liisa tuli myös paikalle. Todettiin yhteistuumin, että tähän sopii täydellisesti Elan biisin sanat ja jatkettiin matkaa ohi ensimmäisen aikaetapin ja hyvin me siihen ehdittiinkin.

Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavoitteet
ja nyt mun enää täytyy jaksaa!

Suksien pito oli mitä oli. Hiihdin omaa vauhtiani, nautin alamäistä, juttelin muiden hiihtäjien kanssa ja tsemppasin heitä. Monilla oli sama ongelma. Muistelin mestarivalmentaja Punkkisen ohjeita “hiihdossa täytyy olla nöyrä” ja tuijotin lipsuvia suksiani. Skinisuksethan voi saada pitämään siirtämällä siteitä eteenpäin! Työkalua minulla ei ollut mukana, mutta kilpailussa oli suksenhuoltopalvelu. Hapottavien kilometrien päästä huollon herrasmiehet laittoivat sukset kuntoon 32 kilometrin huoltopaikalla. Siteet siirrettiin eteenpäin ja karvojen jämät harjattiin pystyyn.

Tsa-daa! Sain potkittua tasaisilla pätkillä vauhtia. Jestas, että hiihto tuntui taas kivalta, vaikka matka tuntuikin jo lihaksissa!

Mul ei ollu mitää muut ku mahdollisuus
ja tieto siitä, että mitä tahdon, voin saavuttaa

Pidon lisääntyminen auttoi tasaisella pätkällä ja aloin saada selkiä kiinni omalla rauhallisella tahdillani. 46 kilometrin kohdalla oli seuraava huoltopaikka, jossa näin tutun selän: Marja-Liisa oli lähdössä jatkamaan matkaa. Olin nähnyt hänet viimeksi odotellessani suksien huoltoa 32 kilometrin huollossa. Kippasin toiseen poskeen rusinoita, toiseen suolakurkkuja, kulautin mehun ja hiihdin kaverin kiinni.

Marja-Liisa tervehti tuttuun tyyliinsä iloisesti ja fiilisteli hauskaa hiihtoa. Hiihdimme loppumatkan yhdessä. Viimeiset viisi kilometria oli merkattu kilometrikyltein: 5 km merkkipaalu vaihtui hujauksessa 4 km -merkkiin, koska väli oli vauhdikasta alamäkeä – ihan parasta. Matka ei käynyt muutenkaan tylsäksi: ihailimme Iivo Niskasen fanien kätten jälkiä, kahlasimme vesiesteen läpi alikulkutunnelissa ja saimme huoltopaikalta siinä kohden taivaallisen hyvää kokista ja donitsinpuolikkaan, joka yritti sabotoida matkaani menemällä henkitorveen.

Johanna ja Marja-Liisa Visma Ski Classics Ylläs-Levi hiihdon maalissa.

Viimeiset kaksi kilometriä olivat perjantailta tutut. Hiihdimme vierekkäisiä latuja viimeisen mäennyppylän päältä samaa tahtia. Kuuluttaja noteerasi korvasta korvaan olevat hymymme jo kaukaa. Meidät kuulutettiin maaliin oikein nimien kanssa ja kuulutuksessa mainittiin sekä tiimiasumme että tiimituuletus maalikaaren alla.

Elän täysillä hetkessä
Matkalla nauttien retkestä

Saavutimme tavoitteet yli odotusten: pääsimme ehjinä ja iloisina maaliin ja vieläpä yhdessä. Gaalaan ehdimme juuri sopivasti suihkun kautta. Yömyöhällä Elastinen heitti kaikki hiihdon aikana päässä soineet biisit – päällimmäisenä tunteena oli voittajafiilis. Normipäivä.

Visma Ski Classics päätösgaala.

Lähdemmekö ensi vuonna uudelleen? Pikaisella gallupilla kaikki mukana olleet vastasivat kyllä!

(Väliotsikot lainattu Elastisen kappaleista)

Kirjoittaja, Johanna Nousiainen työskentelee Visma Solutionsilla integraatiokumppanuuksien parissa. Hän on gaalakuvassa toinen oikealta.


Visma Solutions on Suomen johtava pilvipalveluiden toimittaja. Ratkaisujamme käyttää Suomessa jo yli 170 000 yritystä. Missiomme on auttaa suomalaisia yrityksiä olemaan kilpailukykyisiä.