Happoja uhmaten kohti Visma Ski Classicsia

Hiihtourani on varsin pitkä, mutta ei kovinkaan menestyksekäs. Olen kotoisin Helsingin Paloheinästä, joka on yksi pääkaupunkiseudun parhaista hiihtopaikoista. Kadun yli ja ladulle. Se oli meidän ala-asteen liikuntatuntiemme ohjelma koko talven.

Ymmärrän hyvin, että useimmille luokkakavereilleni tämä aiheutti hiihtoa kohtaan syvän viha-rakkaus suhteen. Itse kuitenkin pidin valtavasti vapaan hiihtotyylin vauhdin hurmasta ladulla. Kyllä – hiihto on välineurheilua. Isäni nimittäin fiksasi sukseni huippukuntoon jokaiselle hiihtolenkille, joten luisto oli aina erinomainen.

Kovaa yritystä voittajan otteella

Ensimmäisen kerran pääsin hiihtokisojen makuun ekaluokkalaisena, kun kouluni järjesti pienimuotoisen hiihtokisan. Päätin kuitenkin viime hetkellä olla osallistumatta, sillä vaikka isäni oli taas voidellut sukset huippukuntoon, en halunnut muuta kuin voittaa. Paineet olivat liian isot ja pupu meni pöksyyn.

Seuraavan kerran lähdin hakemaan menestystä neljännellä luokalla, kun olin vakaasti päättänyt voittaa koulujenväliset hiihtokisat. Siis myös kaikki ne pro-hiihtoharrastajat, joiden tiesin osallistuvaan kisaan. Treenasin hulluna. Hiihdin joka päivä. Kisa käytiin Paloheinän kotiladuilla, jonka kolmosen reitille tein tarkan taktiikan voimien optimoimiseksi. Mutta kestävyyslahjani eivät kertakaikkiaan riittäneet.

Loppusuoralla yleisö mylvi, kuulin luokkakavereiden kannustuksen ja potkin rehvakkaasti Wassbergin rytmillä. Hapot löivät liian kovaa. Iskin sauvan suksen väärälle puolelle maahan, kamppasin itseni ja lensin rähmälleni. Jäin neljänneksi ja sain mitalin sijasta kelmeän “ruusulusikan” koristeltuna kirjaimin “IV”.

Kestävyyslahjoja etsimässä

Näihin muistoihin ja tunnelmiin on hyvä päättää kertomukset hiihtourastani. Kestävyysurheilijana olen nimittäin toivoton tapaus. Ja tämä ei ole vitsi. Oma lajini oli lukion päättymiseen asti yleisurheilu. Suosikkejani olivat kaikki räjähtävyyttä vaativat lajit pituushypystä keihäänheittoon. Pidin myös kovasti painonnostosta, loikkatreeneistä ja leuanvedosta. Moniottelussa tuskanhiki iski päälle aina, kun ajatukset eksyivät viimeisenä odottavaan 800 metrin “pyrähdykseen”.

Nyt vanhempana olen haastanut kestävyyskykyjäni suunnistuksen parissa. Suosittelen suunnistusta kaikille, jotka eivät inspiroidu lenkkeilystä, sillä kuntoilu tapahtuu siinä lähestulkoon itsestään samoillessa rastilta toiselle. Olemme joukkueeni kanssa osallistuneet 3 kertaa Venlojen viestiin ja tsempanneet joka kerta hienosti maaliin.

Selkein tavoittein lähtöviivalle

Kisamatkani Ylläs-Levillä on 55 kilometriä. Olen luottanut treeniohjelmassa monipuoliseen valmistautumiseen, joka sisältää hiihtoa, tennistä, kävelyä, lihaskuntoa, bodycombatia, venyttelyä ja herkkuja sopivassa suhteessa. Eniten huolta näin etukäteen tuottaa voitelun onnistuminen haastavassa kevätkelissä sekä mahdolliset hiertymät, joita saan valitettavan helposti. Mutta turha sitä on etukäteen voivotellaan. Katsotaan sitten maalissa, miten meni.

Ylläs-Levi on minulle haaste, mutta lähden siihen innolla. En ehkä yhtä kunnianhimoisesti kuin ala-asteen hiihtokisoihin, mutta selkeän tavoitteen kanssa: maaliin on päästävä. Tällä kertaa isäni on irtisanoutunut voitelijan tehtävistä. Ei kuulemma ota tällaisesta hölmöjen hommasta enää vastuuta.

Kirjoittaja Tuuli Korpijaakko työskentelee Visma Solutionsin markkinointitiimissä ja lähtee ensimmäistä kertaa mukaan Visma Ski Classics -kisaan.